Ovatko Porvoolaiset kohta "lauma juurettomia ihmisiä"

Usein kuulee valitettavan, että meillä on niukalti rakennusmuistomerkkejä jo Ruotsiin ja Tanskaankin verrattuna. Kummako se, kun teemme kaikkemme hävittääksemme perintömme. Tämän pienen, syrjäisessä Euroopan kolkassa, epäsuotuisissa ulkonaisissa olosuhteissa eläneen kansan vuosisataisia luomuksia ei tarvitse hävetä. Sen sijaan on täysi syy hävetä sitä itsetyytyväistä öykkärimentaliteettia, joka ilmenee vähäisimmästäkin aiheesta.

Täysin erheellistä on luulla, että vanhojen rakennusten pieteettisen hoidon vaaliminen osoittaisi vain museoharrastusta. Rakennukset ja rakennustaiteelliset miljööt kuuluvat kansakunnan kulttuuriperintöön aivan samalla tavalla kuin kuvaamataide, musiikki, kirjallisuus; alati nähtävissä olevana kansan jokapäiväisen elämän taustana arkkitehtuurin aikaansaannokset ovat jopa keskeisempiä ja vieraan katsojan helpommin tavoitettavia kuin minkään muun taiteenlajin saavutukset.

Sukupolvi on kansakunnan vaiheissa nopeasti ohi liukuva ketjun rengas; sillä ei ole mitään oikeutta riistää tulevilta polvilta korvaamattomia kansallisia arvoja, joita se ei itse ole ollut luomassa. Kuka tahtoisi nähdä Kalevalan, Kiven, Runebergin pyyhityksi pois henkisestä perintöaarteestamme? Kansa ei ole vain tilaan, vaan myös aikaan kuuluva suure. Se ei koskaan elä yksinomaan nykyisyydessä ja nykyisyydestä. Jos niin olisi, se ei enää olisi kansakunta, vaan lauma juurettomia ihmisiä. Kulttuurikansan henkisessä elämässä menneeseen kuuluva vaikuttaa joka hetki elävänä, innoittavana voimana.

Nils Erik Wickberg: Pieteettiä. Arkkitehti 1–2 1949.

Tämä osuva sitaatti löytyi Ympäristöministeriön sivuilta PDF-muodossa julkaistun Suomalaisesta puutarhaperinteestä -teoksen kannesta. Sitaatin lisäksi itse teoskin on oikein mielenkiintoinen.